Narrin edustama nolla on epätavallinen numero. Se on täsmälleen keskellä, ei negatiivinen luku eikä postiivinen luku. Sanotaan, että syntyessään ihminen on narrin lailla keskellä henkilökohtaista universumiaan. Hän on vielä elämälle vieras, historian kirjoittamaton lehti.
Olen oikeastaan samassa tilanteessa. Olen juuri valmistunut. En enää opiskelija, mutten vielä mitään muutakaan. Olen välitilassa. Olen alkanut kirjoittaa tätä blokiakin tietämättä mihin se johtaa. Jotain tästä seuraa, mutta mitä? Niin tässä kuin elämässänikin olen valmistautumassa heittäytymään tyhjyyteen. Seison kuilun partaalla tietämättä miten tuleva muuttaa elämääni tai mikä tehtävä minulla on vielä varattuna maailmalle. Olen siis kuten Narri, suuren matkan kynnyksellä. Matkalla "aikuisuuteen", työelämään, kasvuun. Seison jyrkänteen reunalla valmiina syöksymään tuntemattomaan, mutta toisin kuin Narri minä en hymyile.
Narri edustaa ideaa, joka on juuri syntymäisillään, ajatusta jota ei ole vielä ajateltu, lasta jota ei ole vielä siitetty. Viattoman luottavainen Narri on, toisin kuin minä, täysin tietämätön niistä vaikeuksista, joita tulee matkan varrella kohtaamaan. Uskon, että narrilla on lisäksi tallella optimistinen asenteensa ja hän jaksaa uskoa huomiseen, koska maailma ei ole häntä vielä murjonut. Tarvitsisin nyt kipeästi pienen pisaran tuota narrin optimismia ja seikkailuhenkeä! Uskon, että yhteiskunnan orvanpyörä on tuhonnut minussa lapsen, joka näkee jokaisen uuden päivän suurena mahdollisuutena. Sen sijaan olen aivopesty ajattelemaan, että jokaisen muutoksen voi nähdä uutena mahdollisuutena epäonnistua. Kuinka luonnoton ajatus!
Jotain on kuitenkin jäljellä, sillä kuten Narrikin, janoan elämää. Haluan kulkea tielläni eteenpäin ja oppia lisää itsestäni, omasta alastani ja elämästä. Ehkäpä jokainen meistä, joka on kerran astunut tälle polulle jota vaellan, kulkee väjäämättä kohti usein raskaitakin oppiläksyjä. Tarottien tutkiminenkaan ei ole helppo tie, vaikka tämä pakan ensimmäinen kortti saattaisi niin vihjatakin. Oppiminen aiheuttaa väistämättä muutoksia sisimmässämme ja elämässämme. Miksi siis tuoda mullistuksia omaan elämäänsä ja aiheuttaa kipua itselleen. Eikö olisi helpompaa jatkaa elämäänsä laput silmillään, valita helppo tie ja juosta tienaamaan rahaa jollain mielikuvituksettomalla, mutta tuottavalla tavalla. Uskoa, että muutos on pahasta ja jatkuvuus sitä mikä takaa tasaisen onnen.
Kuitenkin tietoisesti tai tiedostamatta olen jo ajat sitten astunut tälle tielle, halusinpa tai en. Luulen tehneeni sen jo ennen syntymääni. Synnyin epätavalliseen perheeseen, epätavalliseksi lapseksi, joka oikeastaan olen jossain määrin vieläkin. Olen yrittänyt naamioitua tavallisesksi kansalaiseksi ja sulautua tapetteihin siinä onnistumatta. Näin aikuisena, tai ainakin aikuistumisen kynnyksellä, olen huomannut etten voi lunastaa ihmisten suosiota teeskentelemättä. Ollessani oma omituinen itseni saatan miellyttää edes joitain, mutta naamioituneena alan jopa itse inhota itseäni. Kuinka monta aikuista ihmistä uskoo vakavissaan keijuihin tai magiaan? Olisinko muka todella tyytyväinen tasaiseen elämään, kun minulla on mahdollisuus liidellä pilvissä, vaikkakin vastapainoksi joudun ryömimään myös pohjamudissa? Entä saako tällaisesta houkasta edes leivottua keskiluokkaisen kotiäidin? Ei narrikaan olisi narri liituraitapuvussa ja salkku kädessä.
Narri tarotkortin kuvassa ottaa askeleet pelkäämättä, rohkeasti, avoimin mielin, antautuen elämälle. Uskon sisimmässäni, että Narrin tapa on oikea ja minun tulisi vain kohottaa katseeni ylös rotkosta kohti sinistä taivasta!
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment